Suuri Suru

Koin tähänastisen elämäni rankimman päivän eilen, kun jouduin hyvästelemään parhaan ystäväni ikuiseen uneen. Päivä, jonka saapumista olen odottanut kauhulla jo vuosia, oli itkun ja surun täyteinen, mutta toisaalta myös helpottava. Lähes 14-vuotias koiramme oli elämässäni niin suuressa osassa, että menee varmaan kuukausia, ennen kuin kykenen ajattelemaan perheenjäseneni poismenoa ilman kyyneleitä. 

Bichonimme Mimmi saapui elämääni juuri sopivaan aikaan, kun olin 9-vuotias; sairastin (tai sairastan edelleen) lastenreumaa ja tuohon aikaan kotonani ei asunut enää muita sisaruksiani. Olen koko elämäni ajan rakastanut koiria, ja muistan suurimman toiveeni olleen aina koirakaverin saaminen. Äidilläni ja minulla oli kuitenkin todettu allergia, joten ymmärsin täysin vanhempiani haluttomuuden koiran hankitaan - mikään kun ei ole sen pahempaa, kuin luopua ystävästä, jos oireita olisikin ilmennyt. Äitini oli kuitenkin lukenut rodusta nimeltä Bichon Frisé, jolla ei karvanlähtöä käytännössä ole, ja jonka turkkia hoidetaan trimmaamalla, ja kävimmekin koiranäyttelyssä tutustumassa rotuun. Itse en ollut kovinkaan innoissani aluksi kyseisestä rodusta, sillä minua huvitti rodun hulvaton ulkonäkö. Äitini kuitenkin oli ehdottomasti sitä mieltä, että jos koira otetaan, niin sen on oltava Bichon, niin myönnyin sitten itsekin. Kun tuo suuri päivä, eli Mimmin kotiintulo vihdoin koitti, olin maailman onnellisin ihminen. Muistan esitelleeni kuvaa uudesta perheenjäsenestä myös koulussa kaikille kavereilleni ja jopa opettajilleni. Mimmi oli ihan täydellinen koira meille.

Vuodet kuluivat nopeasti, ja Mimmistä tuli heti paras ystäväni. Mimmi oli siinä mielessä kovin erikoinen koira, että Mimmi ei ikinä tykännyt lenkkeillä. Mimmi ei myöskään juurikaan ikinä leikkinyt - oikeastaan vain pentuna. Mimmi ei ollut erityisen sosiaalinen myöskään muiden korien kanssa, mutta ongelmiakaan ei ikinä ainakaan Mimmin osalta syntynyt. Mimmi rakasti yli kaiken rauhallisia päiviä ja sukumme kesämökkiä, jossa hän sai viettää viikkokaupalla aikaa joka kesä. Kaikista eniten Mimmi kuitenkin rakasti talvea, ja hän kiipesikin kotitalomme pihalle kasatuille lumikinoksille, kuin pieni kukkulan kuningas.

Mimmi oli myös erityisen intohimoinen ruoanystävä - maailman parasta herkkua oli lohi, ja muistan kuinka keskittyneesti Mimmi pureskeli possunkorvia aina trimmauksen jälkeiseksi palkinnoksi. Mimmi oli todella monessa mukana, kesäisin reissuilla, mökillä veneellä, makkaranpaistoretkillä ja pyörän kyydissä. Mimmin elämää kuitenkin varjosti lukuisat sairaudet, joista yksi oli perinnöllinen patellaluksaatio, joka vaati myös leikkaushoitoa. Eniten on jäänyt harmittamaan se, kuinka kasvattajan epärehellinen toiminta aiheutti sen, että Mimmi ja hänen sirarukset joutuivat kokemaan ylimääräistä kipua. Perinnöllisistä sairauksista valehteleminen aiheutti vain sen, että emme osanneet ennalta varautua niihin, ja ennaltaehkäisevät hoidot olisi voinut aloittaa jo aiemmin. Lisäksi Mimmillä epäiltiin muutaman vuoden ikäisenä Cushingin tautia, joka osoittautui lopulta vain epäilykseksi, vaikka lähes kaikki oireet olivatkin havaittavissa. Mimmiltä jouduttiin myös tulehduksen takia poistamaan kohtu kovin nuorena. Mimmillä oli myös alkavaa nivelrikkoa, ja parisen vuotta sitten Mimmillä todettiin vanhuuden aiheuttama kaihi, ja lopulta Mimmi menetti näkönsä lähes kokonaan. Nämäkään eivät kuitenkaan juurikaan hidastaneet pienen valkoisen touhuilijan elämää, päinvastoin; Mimmi oli mahdollisista kivuistakin huolimatta aina iloinen, ja Mimmin lohduttava läsnäolo auttoi minua aina vaikeammissa elämänvaiheissani. Puolisen vuotta sitten Mimmillä todettiin munuaisten vajaatoiminta, jonka pahentumista voitiin estää vain ruokavalion avulla. Ruokavalio auttoikin aluksi muutaman kuukauden, mutta viimeisimpien viikkojen aikana Mimmin vointi heikkeni silmissä ja karva alkoi lähteä. Mimmin kohtalon sinetöi lopulta näiden kaikkien tekijöiden yhteisvaikutus - verikokeessa arvojen todettiin olevan nyt niin huonot, että ennen pitkää munuaiset tulisivat pettämään ja Mimmi tulisi kokemaan kipuja, mikäli ei toimittaisi pikaisesti. Viimeisenä yhteisenä iltana itkin valtavasti, sillä vaikka vuosien saatossa oli joutunut pelkäämään pahinta jo useita kertoja, ei mikään valmistanut siihen suruun, mikä koitui kun lähdön hetki lopulta tuli.

Mimmin viimeinen päivä oli kokonaisuudessaan todella kaunis. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta ilma ei ollut liian kuuma, vaan mukavan viileä. Ajoimme autolla mieheni ja Mimmin kanssa tuttuun eläinsairaalaan, jossa meidät otti vastaan erittäin sydämellinen ja empaattinen lääkäri. Lääkäri kertoi koko ajan, mitä seuraavaksi tapahtuu, toimi erittäin rauhallisesti ja varmisti, että Mimmillä on hyvä olla. Lopuksi hän antoi meidän vielä viimeisen kerran hyvästellä maailman parhaimman koiramme. Mimmi nukahti todella rauhallisesti syliimme, ja silmistä välittyi rauhallisuus, keveys ja kivuttomuus. Meni tovi ennen kuin pystyimme lähtemään takaisin kotiin, ja kotona odottikin se pahin - hiljaisuus. On myös ihan hirveää tulla kotiin, kun aiemmin aina iloisesti tervehtimään tullut ystävä ei enää olekaan touhottamassa vastassa. Yöllä ei kuulu tuttua kuorsausta ja tuhinaa, ja kukaan ei ole enää pyytämässä kurkkua jääkaapilta. Tyhjä kuljetuskoppi olohuoneessa tuntuu ihan kamalalta, se oli Mimmin lempipaikka. 

Mimmin lähdön jälkeinen aika on ollut kovin outoa. Olo on todella tyhjä ja kaipuun kyyneleitä on vuodatettu varmaan litroittain. Välillä olo on hyvä ja helpottunut siitä, että koirallamme on nyt kaikki hyvin eikä kipuja tarvitse enää kokea. Välillä taas ikävä on niin raastavaa, että tuntuu kuin sydän pakahtuisi surusta. Uskon, että päivä päivältä suru kuitenkin jossain vaiheessa helpottaa, mutta tällä hetkellä mikään ei tunnu miltään. Meillä on onneksi tukenamme sukulaiset ja toinen koiramme, mutta Mimmi oli jotakin niin erityistä. Mimmi oli minulle maailman ihanin ja rakkain koira, enkä usko saavani toista yhtä lojaalia ystävää tai tapaavani samanalaista persoonaa. Onneksi muistojen lisäksi on tallessa myös lukemattomia kuvia ja videoita parhaasta ystävästä, jota ei unohda koskaan.

Lepää rauhassa, maailman paras ystävä  ♥ Mimmi 16.11.2001 - 5.6.2015